Pages

Subscribe:

Omistaja


Virallinen nimi: Petra Suurkari
Kutsutaan: Petra
Syntynyt: 24.08.1995
Harrastukset: Koirailu ja valokuvaus

Tervehdys täältä ylläpidon puolelta. Blogin takana ja kirjoituksia rustailemassa on helsinkiläisnuori, josta ei pitänyt tulla koiraihminen. Vielä lapsena itse julistin ylpeänä, etten halua koiraa, koska se vie niin paljon aikaa ja en jaksaisi sitä. Hupsis, jotenkin kummasti olen päätynyt tähän tilanteeseen.

Oma koirailuhistoriani lienee alkanut siitä, kun naapurini kanssa kävimme aina satunnaisesti lenkittämässä muiden koiria. Ihan kivaa hommaahan se oli, mutta en oikeastaan siitä välittänyt niin paljoa, että olisin oman lenkkikaverin halunnut. Ehkä kaikki sai alkunsa siitä, kun ala-astekaverini tutustutti minut virtuaalikoirien maailmaan. Hän oli hoitajana virtuaalikennel Paimenkoirassa, jonne itsekkin liityin myöhemmin. Hoitajatoiminta pyöri hoitajatarinoiden ympärillä, ensiksi liityttiin hoitajaksi pyytämällä tiettyä sivulla esiteltyä koiraa hoidoksiksi ja sen jälkeen erilliseen hoitovieraskirjaan kirjoitettiin aina silloin tällöin kertomuksia, mitä kuvitteellisen virtuaalikoiran kanssa oli tehty. Tarinoista tienasi virtuaalirahaa, "tassuja", joilla pystyi ostamaan erilaisia tarvikkeita virtuaalikaupasta koiralleen. Itselläni oli Paimenkoirassa useampi hoitokoira, sillä välillä innon lopahtaessa erosin ja kiinnostuksen kasvaessa liityin uudestaan hoitajaksi. Yksi hoitokoiristani oli aikoinaan rodultaan sheltti.

Paimenkoiran aikaan alkoi ehkä pikkuriikkisen herätä ajatus omasta koirasta. Omille hoitokoirilleni ostin virtuaalikaupasta aina mahdollisimman pitkän flexin ja ajattelin, että jos omistaisin oman koiran, se söisi myös varmasti Pedigreetä. Onneksi sentään nämä ajatukset ovat kadonneet tiedon myötä. Joissain vaiheessa perustimme myös kaverini kanssa oman virtuaalikennelin, jossa oli sekalaisesti kaikkia rotuja - mistä nyt sattui koirien kuvia saamaan kopioitavaksi. Virtuaalikoiria harrastin useamman vuoden ja eräälle virtuaalikoirafoorumille eksyessäni hoitajamuotoiset kennelit vaihtuivat virtuaalikisaamiseen perustuviksi kenneleiksi. Näinä aikoina ehkä se oma rotukin alkoi hahmottua paremmin, sillä sheltit pysyivät mukana useammassakin eri virtuaalikennelprojektissa.

Ollessani noin 7. luokalla aloin toivomaan myös omaa koiraa. Juttelin asiasta äitini kanssa, joka ei alkuun hirveästi lämmennyt idealle. Pohdiskelin ja selailin koirakirjoja, mikä olisi se oma rotuni todella. Sheltin lisäksi vaihtoehtoina olivat mittelspitz ja schipperke. Nämä kuitenkin karsiutuivat pois sen vuoksi, ettei sopivia kasvattajia oikein tuntunut löytyvän. Sen suurempaa jankutusta ja kinuamista en kuitenkaan tarvinnut, vaan erään vedonlyönnin tuloksena sain luvan hankkia itselleni koiran. Muistan edelleen sen jännittävän ja innostuneen tunteen - nyt on lupa etsiä ja mailata kasvattajia!

Autottomuus oli ehkä suurin kriteeri, jonka perusteella karsin kasvattajia. Otin yhteyttä useampaan kasvattajaan melko tökeröllä ja lyhyellä sähköpostiviestillä, kysellen vain onko pentusuunnitelmia. Moni jätti vastaamatta, mutta niille jotka vastasivat, esittelin itseni ja tilanteen paremmin. Sirkka-Liisa Metso olikin yksi näistä vastaajista, joka kertoi pentulaatikossaan olevan kolme soopelityttöä. Onneksi olin oppinut jo jonkin verran koirien terveystuloksien merkityksestä virtuaalikoirailun kautta, joten ihan ummikkona en ollut pentuetta valitsemassa. Paperilla Taikan pentue näytti ihan hyvältä ja kasvattajan luona vierailu vakuutti. Näin meille sitten päätyi Taika.

Taikan kanssa ei käynytkään niin miten jokaisen vanhemman pelkona on - innostuksen lopahtaminen. Edelleen neljän vuoden jälkeen jaksan noita nelijalkaisia katsoa ja hoitaa ja seuraavastakin koirasta on jo haaveita ilmassa. Taikan kautta pääsin sisään useisiin eri koiraharrastuksiin ja koirapiireihin, ja näistä ihmisistä onkin kehittynyt lukuisia kavereita ja ystäviä. Useasti kuulen ei-koiraihmisiltä esimerkiksi pohdintaa siitä, miksi ihmeessä kulutan rahani koiriin. Olisi nyt vaikea kuvitella, millainen tilanteeni olisi ilman koiria. Olisin varmaan rikkaampi, en valokuvaisi, pyörisin täysin eri ihmisten kanssa ja käyttäisin vapaa-aikani jossain muualla kuin metsässä rämpimässä. Olisihan se välillä helppoa ja mukavaa olla koiraton, mutta olisiko se kuitenkaan sen arvoista? Tähän en osaa vastata.

Tällaiselle tielle olen nyt päätynyt, tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään. Haaveita ja unelmia koiraharrastuksen puolelta löytyy tulevaisuuden varalle, mutta ikinä ei tiedä, mitä yllättävää käy. Niin ei-koiraihmisestäkin kasvoi koiriin hurahtanut nuori. Tällä hetkellä pyörittelen päässäni ajatuksia kolmannesta koirasta sekä mahdollisesta jalostustoiminnasta ja kasvattamisesta. Kuitenkin mm. opiskelutieni on vielä avoinna, joten katsotaan muodostuuko esimerkiksi siitä este, hidaste vaiko kumpaakaan. Katsotaan kuinka käy!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti